Vain yksi uusi idea

Tarvitaan vain yksi idea lisää. Kuntoutus tai uudelleen koulutus voi olla täynnä yllätyksiä ja umpikujia. Näistä matkoista kuitenkin oppii eniten. Tien noustessa pystyyn, tarvitaan vain yksi uusi idea mitä kokeilla. Vähän kuin Thomas Edisonin toteamus hehkulamppua keksiessään "En ole epäonnistunut tuhatta kertaa, olen onnistunut löytämään tuhat tapaa, jotka eivät toimi." Lopulta hän sitten löysi sen toimivan tavan.

Dublinin sädeluunontuma oli tälläinen opintomatka. Magneettikuvien perusteella hevoselle annettiin aika nihkeä ennuste 11-vuotiaana. Sädeluun ontumaahan ajatellaan usein parantumattomana ja etenevänä sairautena. Ensimmäiset vuodet mentiin ellen protokollan mukaan. Sairaskengitys, tildren, koppilepoa ja vähitellen liikunnan lisäys. Tällä hevonen saatiin kohtuullisen toimivaksi. Vähitellen kuitenkin tuo huono ennuste oli tulla toteen. 18-vuotiaana hevonen liikkui mielellään enää pehmeällä. Sairaskengitystä tekevä, super taitava kengitysseppäni oli jo jonkin aikaa ehdotellut kengättömyyden kokeilua. Takakengistä olimme jo luopuneet. Pidin kuitenkin vielä itsepintaisesti kiinni ellen määräyksistä, kunnes hevonen oli siinä kunnossa, ettei meinannut päästä kävelemään parkkipaikan halki. Tässä vaiheessa suostuin kokeilemaan kengättömyyttä. Ajattelin, että hevonen jää eläkkeelle ja saa olla laitumella. Ehkä pärjäisi ilman kenkiä siellä kunnes...

Suureksi yllätyksekseni hevonen alkoi vähitellen liikkua paremmin. Itseasiassa niin hyvin, että harkitsin taas selkään menoa. Jututin elleämme. "Kuuntele hevosta" tuli vastaus. Aluksi kävelimme nurmella 15-20 maastolenkkejä. Vähitellen aloin lisäämään koottua käyntityöskentelyä, klassisia taivutusväistöjä, piruetteja. Painoa enemmän ja enemmän takaosalle. Teimme käyntiä varmaan ainakin vuoden. En ollut uskonut, että kykenisimme enää muuhun. Kun sitten viimein, varmaan parin vuoden kootun työskentelyn jälkeen, vihdoin annoin hevosen laukata, se suorastaan lensi. Uskomatonta, olin saanut hevoseni takaisin!

Näihin aikoihin kengittäjäni alkoi puhua eläkkeelle jäämisestä. Kokeilimme paria hänen suosittelemaa/kouluttamaa seppää. Tulos oli aina sama, hevonen arkoi ensimmäiset pari viikkoa vuolun jälkeen. Ilmoitin omalle sepälleni, että homma ei toimi. Ennen eläköitymistään hän opetti minut vuolemaan ja antoi vielä raspin ja veitsenkin.

Tämä uusi rutiini toimi aika hyvin. Ihmettelin miten tämä toipuminen oli mahdollista. Sädeluunontumastahan ei pitäisi toipua. Sitten aloin löytää ja lukea tarinoita muistakin "toipuneista". Englannissa oli maailman kuulu sädeluunontumasta kuntoutukseen erikoistunut tila, Rockley Farm. He käyttivät kavion kuntoutukseen vapaata liikuntaa eri pohjilla ja kavioystävällistä ruokavaliota. Kun hevonen liikkui vapaana puhtaasti, kanta edellä astuen, he alkoivat työstää hevosia maasta ja selästä. Heidän mukaansa jokainen askel jonka hevonen otti arkomatta, oli kaviolle hyväksi. Kavioita ei vuoltu, vaan hevonen muokkasi liikunnalla kavion itselleen sopivaksi. Kavioden laatua arvioitiin liikkeen laadulla ja puhtaudella. Jos hevonen liikkui hyvin eri pohjilla, kavio oli hyvä. Rockley farmin omistaja ehdotti, että vuolusta luovuttaisiin vähitellen. Liikuttaisiin enemmän ja vuoltaisiin vähemmän ja vähemmän.

Viimeiseen 6-7 vuoteen, en vuollut Dublinin kavioita lainkaan. Tämä hevonen, joka ei sairaskengässä meinannut päästä parkkipaikan yli kulki reippaasti kivisiä polkuja, pääsimme tekemään maastolenkkejä joille emme olleet uskaltautuneet vuosiin. Suomeen muuton jälkeen sorateillä 28-vuotias hevonen päästeli niin isoa ravia, ettei käsihevosena mukana ollut lämminverinen pysynyt perässä 🤭

Mitäs jos sen luodin sijaan, tarvittaisiinkin vain yksi uusi idea oli kyseessä sitten kuntoutus tai uudelleen koulutus?